Kotiseututuokio, osa 1: Lammaskoski, Pertteli

Lähelle nähdäkseen on mentävä kauas, sanotaan. Se ei juuri enempää voisi pitää paikkaansa.

Vietimme viimeiset puolitoista viikkoa Etelä-Suomessa, lähinnä Salossa. Kotikonnuillani. Kolmen päivän keikka Ahvenanmaalle peruuntui yllättäen, joten retkeilimme monta päivää Kökarin sijaan Salon alueella.


Oikeastaan vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon nykyinen työni Retkipaikassa on muuttanut elämääni viime vuosina. Karttojen tutkimisesta ja tutkimusretkistä on tullut minulle todella suuri ja tärkeä osa elämää, eikä minulla muuta harrastusta juuri olekaan.

Tämä elämäntapa johdatti minut nyt Salossa sellaisiin paikkoihin, joita en kaikkia ollut koskaan aiemmin edes nähnyt, vaikka ne ovat oman kotipaikkakuntani helmiä. Jos ne löytyisivät Sodankylän kartalta, olisin käynyt niissä jo monet kerrat. Mutta kun ne ovat olleet kotiseudullani, jossa asuin, kun luonnossa liikkuminen ei vielä ollut minulle tärkeää, en tullut käyneeksi niissä edes parin vuosikymmenen aikana.

Yksi näistä paikoista on Lammaskoski.


Oli kenties suurin ihme, että tämä paikka oli jäänyt minulta näkemättä, sillä kohiseva koski sijaitsee vain 20 minuutin kävelymatkan päässä kotoani.


Lähdimme Lammaskoskelle eräänä iltana yhdessä äitini kanssa. Sää oli sopivan lämmin ja keväinen, Uskelanjoen laakso oli rauhaisa. Ensimmäistä kertaa koskaan katselin jokilaakson niittytörmiä, katajapensaita ja pörröisen heinikkoisia muotoja kuin matkailija: näin ne nyt kauniina ja erikoisina, omalaatuisina, ainutlaatuisina.


Pieni peltotie johdatti metsikköön kosken rannalle. Koski oli kauniimpi ja suurempi kuin olin osannut kuvitella. Vanhan merenpohjan halki kulkevan joen vesi on savista ja sakeaa, mutta eloisaa yhtäkaikki.


Kosken vaahtopäiden keskeltä pilkisti myös suuria kiviä ja jopa kalliota.


Kosken kuohuja oli mukava katsella. Ihmettelin, että vaikka olen vuosia lenkkeillyt kotiseudun metsissä ja matkaillut ulkomailla, niin miksi en ole koskaan tullut katsomaan tätä jokea, kotijokea? Nykyään suuntaan veden äärelle aina ensimmäisenä. Olen vuosien aikana asunut Tenon ja Ounasjoen varrella, mutta nyt Uskelanjoki alkoi tuntua yhä merkityksellisemmältä.


Löytyipä rannalta kivikin, jonka nappasin matkamuistoksi. Sen oli joki vesivoimineen hionut hyvin sileäntuntuiseksi.


Kosken rannalla kasvoi suuri kuusi, jonka suojissa oli mukava hetken aikaa lymytä.


Jatkoimme pian matkaamme pienen matkaa ylävirtaan, jossa kohisi toinen koski, Kaukolankoski. Rinne nousi ylös, kauemmas vedenpinnasta. Joki oli syönyt savirinteeseen syvän ja jyrkän uoman. Me kaivoimme pillimehut repusta ja pidimme juomatauon tässä maisemassa.


Tämä oli parhaita hetkiä. Kotiseututuokioita tuli vietettyä kuitenkin enemmänkin, kävimme mm. Salaisten Uhrilähteellä, Häntälänkoskella Halikossa, Toijanjoen padolla ja Orijärvellä, sekä Latokartanonkoskella Perniössä. Lisäksi ajelimme vanhempieni kotiseuduilla Suomusjärvellä ja Kiskossa. Kerron näistä myöhemmin.
Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.

Kuvia Kotokaltiolta