Luiro

Legendaarinen Luiro on kutsunut minua jo jonkin aikaa tuosta erämaiden yli. Jään allahan se nyt toki uinuu, mutta Essin ollessa täällä päätimme lähteä sitä kuitenkin katsomaan.

Ajoimme Luiron rannalla olevalle laavulle. Sodankylän kartalla sekä maastokartalla oli laavu merkitty joenmutkaan, tien viereen. Arvuuttelin, olisiko tie aurattu, ja oli se. Ajoimme Moskuvaaran kautta Sodankylän syrjämaille, joissa yllättävän hyvin aurattu ja leveä tie halkoi metsiä ja soita siitä huolimatta, että kymmeniin kilometreihin ei siellä näyttänyt olevan asutusta.

Ajoimme paikasta ensin ohi. Sitten selvisi, miksi. Laavua ei näkynyt tielle, koska sitä ei ollut.


Tien varressa oli levennys ja lumelta näimme, että joku oli joskus ajanut laavupaikalle moottorkelkalla. Niinpä päättelimme, että hanki kantaa siinä pienellä pätkällä, jätimme auton parkkiin ja astelimme joen rantaan.

Ei siinä mitään laavua ollut. Essi kuitenkin äkkäsi lumihangesta kohoavan kinoksen, ja kaivoi sen alta esiin tulipaikan.

Onneksi meillä oli omat puut ja muut tykötarpeet mukana. Viritimme tulen. Tuohenkiehkurat pitivät vaimeaa ja pehmeää rätinää syttyessään. Tulen syleillessä niitä ne menivät entistä tiukemmin kippuralle.

Istuimme lumeen ihailemaan hiljaista Luiroa nuotion äänten rauhoittamina.


Meillä oli eväänä Kylmäsen poronakkeja, valkosipulisinappia sekä cashew-pähkinöitä ja kahvia.


Oranssi liekki lipoi kuivia puita hyvällä halulla. Valkoinen savunkiehkura nousi hiljalleen Sodankylän taivaalle. Nuotion yllä ilma väreili, ja siinä väreilevässä lämmössä meillä oli hyvä. Nakit maistuivat täydellisiltä, pähkinöiden kuoret napsahtelivat kun nakkelimme niitä tuleen.

Olisimme voineet olla vaikka yksin koko maailmassa sitä tietämättä.

Hei vain, Luiro. Mukava tutustua.

Juttu julkaistu aiemmin osoitteessa oleminen.blog.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Variaattorin hihnan vaihto

Lapin äijän keitto

Haluamisesta