Tuokiokuvia

Samaan aikaan kun kotimme seinät vaihtavat kuin ihmeen kaupalla väriä 70-luvun vihreästä moderniin vaaleaan, on meillä ollut aikaa myös tutustua uuteen kotiseutuumme.


Viikonloppuna kävimme Kemijärventiellä katselemassa maisemia harmaassa säässä. Yritimme päästä tulistelemaan ensin Kommattivaaran kodalle, mutta se olikin lukossa. Sitten muistin, että Orajärven rantaan oli kartassa merkitty laavu, mutta sen tarkkaa sijaintia emme onnistuneet jäljittämään emmekä löytäneet laavua. Yllä oleva upea maisema kuitenkin aiheutti ihastuksen huokauksia, eikä retki tuntunut turhalta. Tulistelu jäi siltä erää, mutta saihan sitä ruokaa laitettua kotonakin.


Lauantaina olin retkellä yksin. Mies pudotti minut autosta tiehaaraan, josta lähti kelkkareitti kohti Sarvikurua.

Hanki kantoi reitillä upeasti. Löysin matkan varrelta lammen, jonka jäällä mies oli pilkillä ja rannalla oli lukittu kota. Myös kuru oli valtavan hieno ja tunsin itseni niin onnekkaaksi, kun sain viettää juuri sen talvipäivän hetken juuri siellä.

En ollut lähtiessäni katsonut kelloa enkä lämpömittaria – sää oli sopiva eikä ajalla ollut väliä. Siitä retkestä kirjoitan pian oman juttunsa Retkipaikkaan. Pääsin muun muassa kiipeämään nelivedolla lumisen rinteen päälle ja sen jälkeen laskemaan pitkän matkaa pyllymäkeä!


Tänään kävimme lounaalla Jeesiön laavulla, joka löytyy Kuoninkijärven rannalta. Tulipa sekin paikka nähtyä, vaikka luulen, että jatkossa käymme ennemmin Sarvilampien laavulla, joka on hieman syrjäisemmässä paikassa ja yhtä lailla lammen rannalla.

Saimme nauttia kirkkaasta kevätauringosta ja lounashetki laavulla oli aivan ihana, vaikka evääksi ei ollut muuta kuin päivän vanhoja nakkeja, sinappia ja mehua.


Kuoninkijärven vastarannalla on Kuoninkivaara, jonka läntisessä päädyssä on jonkinlainen kuru. Sen aion joskus tutkia.

Jos ensi viikonloppuna hanki kantaa, saatan suunnata viimeinkin kohti Pittiövaaran kurua. Sinne ei ole kartalla merkitty kelkkareittiä, mutta jotenkin luulen, että siellä joku on varmaan ajellut sen verran, että kävellenkin pääsee. 

Lintulaudan asiakaskunta on kasvanut. Viikko sitten tulivat ekat vieraat: parinkymmenen talitiaisen parvi ilmestyi kuin taikaiskusta lintulaudalle, joka on seissyt yksinäisenä täynnä ruokaa jo kuukauden. Sittemmin päivittäin ruokailemassa on käynyt yksinään omassa rauhassaan talitiainen, jonka alanokasta puuttuu puolet. Myös muutama punatulkku ja hömötiainen ovat löytäneet henkiin heränneen ruokapaikan. Tänään meinasi närhikin tulla, oli hauska seurata kuinka se keräsi tukka pystyssä rohkeutta pienen matkan päässä. Jo se lehahti kohti, mutta viime hetkellä sillä petti usko ja se kaartoikin takaisin koivikkoon.

Juttu julkaistu aiemmin osoitteessa oleminen.blog.

Kommentit

Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.