Kasvoton

Eilen illalla avasin purkin maalia ja kaivoin kaapinperältä pensseleitä. Maalasin oven valkoiseksi, ja sen kuivuttua aloin maalata oveen ihmisen kokoista hahmoa.
Ensimmäiseksi muotoilin kasvojen linjat, sitten hartioita, selkää, kättä ja helmoja. Kasvoihin piirsin piirteet hyvin rauhallisesti ja huolella – halusin niistä juuri oikeanlaiset.


Ja taisin onnistua. Kun hahmo oli valmis, istuin alas ja vain katsoin sitä ainakin puolisen tuntia. Koko loppuillan minun oli pysähdyttävä sen kohdalla aina ohi kulkiessani. Se tuntui katsovan suoraan sieluuni.



Hahmo on nimeltään Kasvoton, japaniksi Kaonashi, ja se on tuttu Hayao Miyazakin Oscar-palkitusta, legendaarisesta elokuvasta Henkien kätkemä. Näin elokuvan ensimmäisen kerran vuosia, vuosia sitten, ja vaikka se on pitkä pätkä täynnä erikoisia hahmoja ja vielä erikoisempia tapahtumia, suurimman vaikutuksen minuun teki Kasvoton.

Kasvoton oli yksinäinen ja pyrki saamaan muiden hyväksyntää. Pian siitä kuitenkin kehkeytyi ruma hirviö, joka alkoi syödä muita ja imi siten muiden henkien pahat luonteenpiirteetkin itseensä. Lähdettyään pois se rauhoittui ja löysi paikkansa syrjäisestä mökistä noidan oppilaana. Hetkeä aiemmin muita henkiä raivoissaan ahminut hirviö istui lopulta mökissä onnellisena neulomassa.

Kasvottoman lisäksi kodissamme on muitakin maalauksiani.


Kolmessa osassa oleva kissa on apinoitu maitopurkin kyljestä, johon sen suunnitteli Klaus Haapaniemi joitakin vuosia sitten. Tuo kissa on muuttanut kanssani ympäri Suomea, ja se pääsee joka kodissa kunniapaikalle. Muistan, kuinka sitä maalatessa joskus aikoinaan meni pää vahingossa sekaisin tärpättiohenteisen, turkoosin maalin höyryistä. Ehkä se toi muutenkin psykedeelisen kuvan maalaamiseen oman ulottuvuutensa.


Koiramaalauksen tarinaa en muista, minä vain joskus maalasin sen. Olen elämässäni maalannut vain muutaman työn öljyväreillä, mutta tämä on muistaakseni ainoa, johon olen ollut vähääkään tyytyväinen.


Talon ainoa kello ei ole oikea kello, vaan puupöllö joka muistuttaa nauttimaan elämästä.


Arkkupakastimen päälle maalasin pitsiliinan.


Yllä oleva teos on espoolaisen Veera Pitkäsen käsialaa. Aivan mielettömän upea. Sain tuon kuvan Veeralta, kun olin hänen näyttelynsä avajaisissa Kellokkaassa jokin aika sitten. Tarinoita myyttisestä lintukodosta -niminen näyttely on ihailtavissa vielä 22.3.2017 saakka Ylläksen luontokeskuksessa.



Äidiltä saatu kortti olikin etiäinen – kortti on kuulemma ostettu aikoja sitten, ennen kuin oli tietoa, että minusta tulisi koivumetsän asukki.


Kodin paras kunniapaikka kuuluu Buddha-patsaalle. Minä en harrasta mitään uskontoa, mutta Buddha on ollut minulle suurena voiman lähteenä elämäni hankalina aikoina, ja antoi minulle muutama vuosi sitten tärkeät henkiset eväät itseni löytämiseen ja voimistamiseen. Silloin opin, että niin kauan kuin minulla on sisäinen rauha, kestän, vaikka kaikki muu minulta vietäisiin. Neljä jaloa totuutta ovat totta joka sana.

Patsaan edessä on jalokiviä: pyriitti, ruusukvartsi, jade, kristalli, ametisti ja rikkikiisu. Rakkaimmat minulle ovat ametisti, jonka sain elämäni ensimmäisiltä Jalokivimessuilta kun olin pieni lapsi, sekä rikkikiisu, jonka mieheni on tuonut minulle kaivoksen uumenista. Pöydällä ovat myös tarot-kortit sekä lasipurkissa hieman rahaa (naapurimaan valuuttaa, niin säästyy paremmin).

Hyvinvoivat kasvit symboloivat kaiken sen hyvän kasvua, mitä pöydällä olevat asiat edustavat: rauhan, rakkauden, energian, voiman, vaurauden, viisauden ja ilon.

Juttu julkaistu aiemmin osoitteessa oleminen.blog.

Kommentit

Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.