Koti

Maalatessa tulee mietittyä monenlaista.

Tänään jostain ajatusteni romukopasta kumpusi pohdinto siitä, kuinka pitkälle olen päässyt. Enkä nyt tarkoita fyysisesti, vaikka asunkin linnuntietä 800 kilometrin päässä lapsuudenkodistani.

Tarkoitan viimeistä 10 vuotta.

Kun olin 18, olin tyhmä ja eksyksissä ja sokea koko asialle. En tuntenut itseäni, en osannut kuunnella itseäni enkä halunnut pysähtyä miettimään mitään, menin vain.

Koska en tajunnut kuunnella omaa sydäntäni ymmärtääkseni mitä itse haluan elämältä, ymmärtääkseni kuka olen ja mikä tekee minut onnelliseksi, kopioin itselleni niiden ihmisen unelmia, jotka olivat ympärilläni.

Se ei ollut hyvä. Uskottelin itselleni, että minulle ovat tärkeitä raha ja kalliit tavarat. Uskottelin haluavani elää paikassa, jossa en halunnut elää. Yritin pitää joistakin sellaisista ihmisistä, joista en pitänyt.

Jonkin aikaa yritin uskotella itselleni jopa, että haluaisin lapsia. Sen itsepetoksen tunnistin kuitenkin jo varsin nuorena, ja tein selväksi sekä itselleni että muille, että minä en omaa elämääni ja tätä maailmaa tule rasittamaan omalla lapsella. 

Luojan lykky oli, että annoin jonkin voiman ohjata minut opiskelemaan alaa, josta oikeasti pidän.

Vuodet kuluivat, ja minusta tuli onneton. En kylläkään tajunnut sitä, koska minulla oli niin kiire uskotella itselleni ja muille olevani onnellinen. Asuin isossa talossa, sain hyvää palkkaa ja minulla oli kotimaisia design-kankaita ja -astioita, kahden auton talli, urallaan menestyvä puoliso ja suuri piha. Miksi en muka olisi onnellinen?

Lopulta romahdin. Muistan vieläkin sen hetken, kun lyyhistyin itkemään laiturille. Metsämaisema oli kuvankaunis, oli ihana kesäpäivä ja rantasaunan kuvajainen heijastui tumman lammen vedestä. Mutta minä koin, että olin epäonnistunut ja epäkelpo ihminen kaikilla mahdollisilla aspekteilla, ja että pelkkä olemassaoloni pilasi kaikkien elämän. Tunsin, että jopa se talo inhosi minua. Ja minä salaa inhosin sitä.

Uusi alku 

Vuosi siinä vielä meni, ennen kuin lähdin sieltä. Silloinkin olin vielä niin hölmö, etten olisi halunnut lähteä. En ollut koskaan asunut yksin ja minua inhotti tunne siitä, että olin epäonnistunut. Tuntui, että edelliset seitsemän, kahdeksan vuotta olivat menneet hukkaan.

En niinkään haikaillut menneeseen, mutta pelkäsin sitä, mitä on edessä. Perheeni ja parhaan ystäväni tuella kokosin itseni kuitenkin muutamassa kuukaudessa, ja sen jälkeen olen ollut täysin toinen ihminen – oma itseni.

Hiljalleen aloin kuulla omat ajatukseni, ja kuuntelin niitä. Päivä päivältä tutustuin paremmin aitoon minääni, rohkaistuin ja aloin luottaa itseeni. Aloin löytää elämästä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Luonto tietenkin, ja sellaisten ihmisten seura, joiden kanssa on hyvä olla. Ja yksinolo – voi kuinka nautin siitä!

Enää ei tarvinnut teeskennellä. Sain olla juuri niin erakoitunut kuin halusin, ilman, että se haittasi ketään. Sain vapaasti hengittää ja olla sellainen kuin olen ilman, että se olisi kenenkään mielestä väärin.

Voimaannuin ja sisuunnuin, kasvatin selkärangan ja aloin nähdä kauas. Sitten ymmärsin, että kaikki ovet ovat nyt minulle avoinna. Olin oppinut huolehtimaan itsestäni ja uskomaan itseeni. Olin tajunnut, etten ollut koskaan ollut huono – olin ollut vain aivan helvetin väärässä paikassa. 

Seurasin intuitiota pohjoiseen.

Lappi 

Nyt olen minä. Ja se on helppoa kuin hengittäminen, sitä ei tule edes ajatelleeksi.
Lapissa minun ei ole koskaan tarvinnut selitellä kenellekään mitään. Lappi on toivottanut minut tervetulleeksi ja huolehtinut minusta, sallinut minun tuntea, että kuulun tänne juuri tällaisena. Se on antanut minun juurtua ja auttanut juurtumisessa. Lapin kaukaisimmatkin kolkat tuntuvat minusta enemmän kodilta kuin se aiempi hieno kotitalo koskaan tuntui.

Lappi on antanut minulle rauhaa ihmisten maailmasta. Täällä saan olla erakko. Täällä saan olla eri mieltä. Täällä minua ei piikitellä, eikä saada tuntemaan itseäni huonoksi.

Täällä saan olla haluamatta lapsia, olematta silti epäonnistunut nainen. Täällä saan olla, elää, hengittää, rakastaa ja iloita juuri niin kuin haluan, ja se tuntuu niin hyvältä, että joskus tuntuu kuin sydän tulisi rinnasta läpi.

Lapin luonto saa minut tuntemaan itseni rakastetuksi. Mutta myös ihmiset, joihin olen tutustunut niin Karigasniemellä, Kittilässä kuin täällä Vaalajärvelläkin, ovat ottaneet minut liikuttavan lämpimästi vastaan.

Ja täällä sitä nyt ollaan. Minulla on oma koti, jossa mieleni lepää, ja pala omaa metsää, kohta isompikin oman joenrannan kera. Minulla on ihana puoliso joka saa minut nauramaan, ja joka ei koskaan saa minua tuntemaan itseäni huonoksi.

Ja minulla on elämässäni ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla ja jotka pitävät minusta juuri tällaisena kuin olen. Osaan tehdä ja hoitaa asioita, joista en aiemmin olisi kuvitellut mitenkään selviäväni. Tänäänkin sovin maakaupoista! 

Joka päivä opin lisää, joka vuosi viisastun, mutta nyt minulla on jo jotain, mitä kukaan ei koskaan voi minulta viedä: yhteys ja usko itseeni. Minulla on selkäranka ja vahva mieli ja tiedän, että pärjään. Minun ei tarvitse enää esittää eikä vakuutella kenellekään mitään. Saan elää!

Minun tekee vain mieli huokaista syvään, sulkea silmät ja olla kiitollinen. Olen kiitollinen perheelleni ja ystävilleni etelässä ja pohjoisessa, ja Lapille, ja itselleni. Joka päivä kiitän ja iloitsen, ja se tulee sydämestä.


Juttu julkaistu alun perin osoitteessa oleminen.blog.

Kommentit

Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.