Muistoja kodeista

Pian se kai selviää, tuleeko meistä sodankyläläisiä. Sodankyläläläisiä. Sodankylisiä?
Selviää ehkä jo ensi viikolla. Tai toivottavasti ainakin ennen joulua.
Jos muutamme omaan kotiin, oikeasti omaan, on taas aika jättää jäähyväiset yhdelle vuokrakodille. Kuten edellinenkin kotini Karigasniemellä, ja sitä edellinen Salossa, tuntuu ajatus tämänkin kodin jättämisestä jotenkin kamalan haikealta.
Terhinkatu, Salo
Yllä kuva kodistani Salon Moisiosta. Se kämppä oli uuden elämän alku, ensimmäinen paikka jossa asuin yksin. Se oli vanhan rivarin pääty kauniilla alueella ja rakastin sitä asuntoa. Muistan niin hyvin sekä aamut että illat siellä, ihanat omat rutiinit, rauhan, hyvän olon.
Seuranani minulla oli siellä useampikin akvaario sekä iki-ihana Henni-koira, joka kuvassakin näkyy.
Terhinkatu, Salo
Muistan kuin eilisen sen hetken, kun Essin kanssa juotiin vielä loppusiivouksen jälkeen oluet tyhjennetyn kämpän lattialla istuen, seinään nojaillen. Varmaan pari tuntia siinä ainakin istuskeltiin, ei olisi malttanut lähteä. Se oli aurinkoinen kevätpäivä, puissa ei ollut vielä lehtiä.
Tuo asunto jäi täyteen hyviä muistoja.
Utsjoen Karigasniemeen muutin syksyllä 2014.
Norjantie, Karigasniemi
Karigasniemessä sain yhtä ihanan asunnon rivitalosta tullin takaa. Tilava ja kaunis kämppä oli turvapaikkani täysin uudella paikkakunnalla kaukana kotoa, maakunnassa, josta en tuntenut ristin sielua. Henni-rakaskin oli enää vain tauluna seinällä ja lämpimänä muistona sydämessä.
Norjantie, Karigasniemi
Tuossa asunnossa pidin tapaninpäivänä 2014 etkot uudelle kaveriporukalleni. Kämppä oli hyvä paikka etkoille, koska se oli lähellä legendaarista Kalastajan Majataloa. Muu seurue tuli kauempaa Nuvvuksesta.
Niille etkoille tuli myös yksi uusi tuttavuus kavereiden mukana. Pari päivää myöhemmin asuimme asunnossa jo yhdessä, ja nyt olemme naimisissa!
Muutimme tänne Kittilään kesäkuussa 2015.

Tähän kotiin rakastuimme ensisilmäyksellä. Päätimme muuttaa, vaikka tietoa työtilanteesta ei ollut. Hyvin ovat asiat lutviutuneet, Kittilästä on löytynyt miehelle hyvin töitä ja itse työskentelen kotoa käsin.
Vuoden jälkeen Kittilä alkoi tuntua oikealta kodilta, tutulta ja turvalliselta, mutta silti niin suurelta ja mahtavalta.

Tässä kodissa olen kiintynyt ennen kaikkea Ounasjokeen, joka on aivan talon vieressä. Rannalla on ollut ihana seurata vuodenaikojen vaihtumista: joen jäätymistä, jään tuomaa vapautta, jäiden lähtöä ja kesäkuumalla on joessa ollut ihana uida ja vilvoittautua. Onpa se onkiessa antanut kalaakin.
Kaamos, yötön yö ja kaikki päivät niiden välillä ovat maalanneet maiseman kuin tauluksi.
Ounasjoki on ja tulee aina olemaan minulle erityinen.
Ounasjoesta on tullut minulle todella tärkeä, ja sen hyvästeleminen tulee varmasti olemaan vaikeinta. Jos muutamme pian, lähdemme kuin varkain joen nukkuessa talviuntaan jään alla. Ehkä se sitten ei tekisi niin kipeää.
Jos talokauppa toteutuu, eli jos kelpuutamme kiikarissamme olevan talon vielä kuntotarkastuksen jälkeenkin ja hinnasta päästään sopuun, odottaa sielläkin meitä monenlaista kivaa.
Metsän suojassa luikertaa pieni joki. Se on niin pieni, ettei siellä ole muita, mutta kuitenkin niin suuri, että siihen pääsee hellettä pakoon. Sen kirkkaan, tumman veden läpi näkyy pohjalla hiekkaa ja kiviä.
Talossa on monta makuuhuonetta. Puusauna. Olohuoneessa monta suurta ikkunaa. Talon takana on koivumetsä, jonne pääsee takaovesta.

Juttu julkaistu aiemmin osoitteessa oleminen.blog.

Kommentit

Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.