Hirven kallo

Eilenpä löytyi hirven kallo.


Lähdin illalla tutkimaan Lohiojan idänpuoleista metsää. Löysin uusia pieniä rakkamaita. Oli myöhä, kello oli ehkä kymmenen. Vino aurinko paistoi kauniisti.


Lohioja on suurimmista sulamisvesistä jo rauhoittunut, mutta kohina kuuluu edelleen metsän uumenista kauas tielle.


Kuljin joen vierustaa seurailevia poronpolkuja kohti etelää. En ollut päättänyt mihin olin menossa, kunhan kävelin ja tutkin kaikkea mahdollista mitä metsästä löytyi. Laulurastas konsertoi minulle.

Metsässä on alkanut kunnolla vihertää.


Tulin erikoiselle hiekkamontulle, jossa valtavien hiekkavallien lisäksi oli suurten talojen korkuisia valleja pyöreitä kiviä.


Kivet olivat upean kauniita jäkäläisiä. Mikäköhän ne on tänne tuonut?




Hirvenkakkaa oli metrin välein kaikissa ilmansuunnissa.

Korkeimmalta kiipeämältäni kivivuorelta näkyi kauas. Pallas tosin jäi vaarojen taa, mutta olisikohan tuo ollut Pulju?


Palasin hiekkatielle ja ajattelin, että kuljeskelen sitä pitkin kotiin, kun kello oli jo yli yksitoista. Metsän läpi kauniina paistava aurinko kuitenkin houkutteli minut takaisin metsään kulkemaan tiensuuntaisesti mennyttä poronpolkua.


Tulin suon rantaan.


Poronpolku jatkui jonkin aikaa, mutta sitten metsä muuttui ryteiköksi ja palasin tielle.

Sitten osui katseeni kalloon, joka hohti valkoisuuttaan tienposkessa.


No ilman muuta se hirven kallo oli. Olen nähnyt monen monta poron kalloa, ja tämä oli paljon paljon suurempi. Nostin kallon kelonnokkaan kuvattavaksi.

Kallo oli varsin puhdas, mutta toinen puoli siitä oli jo maatunut kokonaan pois.


Minusta tuntui ilkeältä, että kallo oli alun perin joutunut jäämään niinkin ikävään paikkaan kuin tienpientareelle. En halunnut jättää sitä myöskään kelon nokkaan, vaan halusin etsiä sille tukevamman, kauniin ja rauhallisen paikan.


Hyvä viimeinen leposija löytyi suuren aihkin juurelta. Siellä se nyt on. Minusta olisi tuntunut haudanryöstöltä ottaa kalloa mukaani, vaikka se olikin komea.


Jatkoin matkaani kellon lähestyessä kahtatoista. Viileä yöilma ja lämmin päiväilma kamppailivat keskenään: välillä tuli kasvoilleni lämmin lempeä tuulehdus, välillä ihanan viileä ilma henkäisi poskilleni kun kuljin hiekkatietä kohti kotia.


Jäin pihalle vielä hetkeksi seuraamaan, kuinka päivä vaihtuu eikä aurinko laske.

Kommentit

Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.