Kelkka alle ja kamera mukaan

Moottorikelkan kyydissä olo tuntuu paljon turvallisemmalta kuin uskoisi. 

Itse en ole elämäni aikana ajanut metriäkään esimerkiksi mopolla. Olen niitä ihmisiä, jotka melkein laittavat turvavyön kiinni jopa ajaessaan tankilta saman pihan parkkiruutuun. Kelkkoja ja mönkijöitä katsellessani olen ihmetellyt, kuinka ihmeessä kukaan voi selvitä hengissä tuollaisten vehkeiden kanssa.

Silti kelkan kyytiin istuessani olo oli tukeva ja turvallinen ilman yhtäkään turvavyötä. Kelkalla ajaessa tuntuu kuin melkein leijuisi hangen päällä - ainakin niin kauan, kunnes jää jumiin. Kelkka ei kunnioita sitä, missä tie kulkee.

Meillä ei juuri tällä hetkellä ole omaa kelkkaa kummallakaan. Torstaina lainasimme kelkan ja lähdimme tunturiin heti aamun valjettua. Aurinko valaisi pilviverhon takaa ja tuli välillä esiin kirkkain, oranssein sätein.




Tuuli puhalsi järvien jäällä nostattaen lunta ilmaan sakeaksi pilveksi. Kirkkaallakin hetkellä katselimme, kuinka lumi nousi tunturien huipulla tuulen voimasta hurjasti pyöriviksi pilareiksi.

Olimme ensin ajatelleet lähteä korkealle tunturiin, mutta kelkan osoittaessa ongelmien merkkejä päätimme olla lähtemättä enää kauemmas. Kumpaakaan ei olisi huvittanut kävellä tuntikausien matkaa kotiin, jos hihna vaikka sattuisi katkeamaan.

Pakkasta oli jonkin verran, mutta kylmä ei päässyt yllättämään edes sormia tai varpaita. Kypärä suojaa hyvin päätä ja kasvoja kylmältä ja puhurilta. Siskolta saamani toppapuku ja putkikaulahuivi lämmittivät ihanasti. Kun ei ollut kylmä, oli mukava keskittyä ajamiseen ja kuvaamiseen.

Sain ensikosketukseni paitsi kelkan ajamiseen itse (tosin toistaiseksi vasta turvallisesti tasaisella järven jäällä) myös valokuvaamiseen.

Kymmenen vuotta olen katsellut kieli pitkänä Top Gearin mielettömiä ajokuvauskohtauksia ja sydämessäni on elänyt toivo siitä, että itsekin saisin joskus kuvata bensankatkuista äksöniä.

Moottorikelkoilla saa tehtyä vaikka minkälaisia temppuja satumaisen kauniissa maisemissa. Haluan oppia kuvaamaan niitä. Revontulien kuvaaminen ei tuntunut niin haasteelliselta, että jaksaisin sitä suuremmin opetella. Revontulista saa jo tuurillakin hyviä kuvia. Kelkkailun kuvaamisessa on haastetta paljon enemmän.




Torstainen reissu antoi hommasta vasta hieman esimakua. Oli mukavaa istua hangessa milloin missäkin ja kuvata ohi suhahtavaa kelkkaa. Tutun kaavan mukaan viidestäkymmenestä kuvasta erityisen tyytyväinen olin vain yhteen - tuohon yllä olevaan.

Iäkkäämmänpuoleisen kelkan alkaessa hiukan reistailla jouduimme lopettamaan ajamisen vaikka valoisaa aikaa olisi ollut vielä paljon jäljellä. Mutta ei se mitään. Se oli älyttömän hauskaa niin kauan kuin sitä tällä erää kesti. Ensi kerralla homma on alusta saakka jo hiukan tutumpaa ja kuvaaminen siten taas askeleen antoisampaa.

Aurinko valaisee täällä jo melko pitkää päivää ja päivät pitenevät hullulla vauhdilla. Lunta ei ole ihan metriä, mutta ihan hyvin kuitenkin. Toivon saavani jo tämän kevään aikana mukavasti kokemusta kelkkakuvaamisesta ja ehkä kelkalla ajamisestakin, jos se jotenkin järjestyy ilman että minulla on omaa kelkkaa.

Kesällä kelkat ovat halvempia ostaa, joten jos sellaisen meinaa hankkia, niin oikea aika ryhtyä toimiin on vaikkapa heinäkuu.

Nyt pitää lähteä töihin,

Ai niin ja kuka on tuo kaveri jonka kanssa oltiin liikkeellä? No se on aika erityinen tyyppi jonka kanssa meillä on kehitteillä aika erityisiä suunnitelmia <3

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Onko tummien lasien takana poromies? ;)
Anonyymi sanoi…
Lappi on kyllä sinun paika asua.
terv Gitta
Heh, ei onneksi, musta ei olis poromiehelle muijaksi :DDD
Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.