Nuvvus-Ailigas

Eilen oli yksi mahtavimmista vapaapäivistä!

Aamun hiukan valjettua ajoimme ystävän kanssa Nuvvuksen kylään noin 50 kilometrin päässä. Ystäväni pyynnöstä meille oli siellä järjestetty mahtava kelkkakyyti Nuvvus-Ailigas-tunturin huipulle. Ennen retkeen lähtöä saimme nauttia kupit kahvia ja syödä voileivät sekä ihanaa hedelmä-kermaherkkua. Olo oli todella tervetullut, vaikka hädin tuskin tunsin kyseisiä ihmisiä <3

Meillä oli mukana kaksi samojedia, joten pojat näkivät parhaaksi ottaa reen mukaan. Ensimmäinen kuski ajoi yksin edellä tasoittaen meille tietä. Toinen kuski tuli perässä ja veti meitä reessä.

Tällainen saattue toi meidät huipulle - alas selvisimme omin avuin.

Pakkasta oli ehkä yksi aste, taivas oli kirkas eikä tuulta ollut nimeksikään. Sää oli siis täydellinen. Tunturin huipulle on kylästä noin kuusi kilometriä. Alkupätkä on selvää tietä, mutta tie pienenee ja pienenee ja lopulta puurajan jälkeen voi seurata enää tunturiin pystytettyjä merkkejä reitillä pysyäkseen.

Tunturin huipulla tuuli jonkin verran, mutta tuuli ei ollut erityisen kylmä. Huipulta oli fantastisen kauniit näkymät Tenojoelle ja Norjaan. Olimme huipulla melko tarkkaan puolen päivän aikaan.




Meillä oli monenlaista evästä mukana, mutta halusimme kävellä huipulta hiukan alemmas piknikille. Huipulla oli kaunista, mutta tuuleen ja lähes umpinaiseen hankeen ei tehnyt mieli jäädä.

Onneksi moottorikelkat olivat tasoittaneet meille tietä edes hiukan, niin käveleminen oli helpompaa jo ylhäällä. Mitä alemmas tulimme, sitä helpompaa käveleminen oli. Tie oli siellä tallotumpaa eikä askel uponnut niin herkästi. Myös porot olivat tasoittaneet tietä paikoin mukavasti. Erotuksissa mukana ollut ystäväni kyllä tunnisti porojen merkinnöistä, että kenen ne olivat. Se oli minusta hauskaa, tuli sellainen olo niin kuin olisi aivan tutussa porukassa liikenteessä!




Pysähtelimme usein ihailemaan maisemia ja sinistä maailmaa ympärillä. Aurinko ruskosi joen suunnalla... Nyt tiedän, millainen ihan oikeasti on sininen hetki.

Nappasin matkalla repustani suklaakonvehdin suuhuni. Se oli niin kylmä, ettei maistunut oikeastaan miltään.




Pysähdyimme juomaan teetä puurajan yläpuolella, kun maisemat olivat erityisen kauniit mutta tuuli ei enää puhaltanut. Emme syöneet leipiä, vaikka sellaisetkin meillä oli mukana. Näpit olivat minulla sen verran jäässä, että olisin halunnut upottaa ne teeheni... Mutta päädyin juomaan teen normaalisti. Muutoin en kyllä palentunut yhtään, mitä en itsekään voinut uskoa todeksi.

Koirat vinkuivat porojen perään, mutta tietenkin pidimme ne porojen alueella visusti kiinni.

Porot eivät näyttäneet olevan moksiskaan. Ohittaessaan meidät ne jopa hieman lähestyivät meitä.




Tunturissa koivut ovat tavattoman kauniita, matalia ja kauniin muotoisia. Niitä kasvaa harvakseltaan, mutta juuri sen verran, että sitä voinee koivikoksi nimittää.

Laskeutuessamme alemmas tie muuttui jossain vaiheessa oikeaksi tieksi.




Matka ei tuntunut loputtomalta tai edes pitkältä. Upeissa maisemissa kävely hyvän ystävän seurassa on kuin leijuisi eteenpäin.

Alas päästyämme päätimme lenkkiasustamme huolimatta poiketa läheisissä valmistujaisjuhlissa, joihin meidät oli kutsuttu. Siellä oli todella mukavaa! Osan vieraista tunsin jotenkuten entuudestaan, mutta suurin osa oli minulle vieraita. Ihmisten kanssa oli mukava jutella ja ruoka oli satumaisen hyvää. Ihmiset tiesivät meidän tulevan Ailiggaalta, joten eivät he kai suuremmin ihmetelleet toppapöksyjämme ja pipon hankaamia hiuksiamme...


Norjan kukkulat kohoavat Tenon toisella puolella.

Mutta ei se ilta siihen loppunut. Kävimme kotikautta keittämässä termariin mustikkaglögiä. Sitten ajoimme kymmenen kilometrin päähän poroaijalle vahtaamaan täysikuuta ja toivomaan josko revontulia ilmestyisi. Ei ilmestynyt. Mutta glögi oli hyvää, ja suklaa! Ja kuun valaisema Ailigas oli satumaisen kaunis.

Informaatiopläjäys: Ailigas tarkoittaa pyhää ja Ailigas-tuntureita on kolme. Päivällä olimme Nuvvus-Ailiggaalla. Poroaita taas on Karigasniemen Ailiggaan juurella. Se on korkein Ailigas, mutta Nuvvukselta on hienommat maisemat. Lisäksi on vielä Utsjoen Ailigas. Siitä tai sen maisemista en tiedä mitään.

Ajoimme aijalta Karigasniemen kahvilaan ja tutkiskelimme siellä muun muassa kirppistavaroita. Kahvila on todella tunnelmallinen ja kauniiksi sisustettu! Näin talvisaikaan se on auki pe-la-su.

Saimme kahvilasta mukaamme sämpylät ja lähdimme ajamaan Angelin suuntaan edelleen revontulia toivoen. Etsimme myös parkkipaikkaa, johon voisimme pysähtyä syömään sämpylät. Tie on kuitenkin niin pieni, ettei sieltä mitään avattua parkkista löytynyt, joten käännyimme ympäri ja ajoimme Karasjoelle. Revontulia ei edelleenkään ollut, mutta sämpylät olivat todella herkullisia kun nautimme ne täysikuun valossa joen rannalla parkkipaikalla.

Revontulet tulivat illalla. Koko taivas oli tulessa. Harmi vain, että minä olin silloin sängyssä jo niin väsyneenä, että en kerta kaikkiaan jaksanut nousta ylös. Ihailin niiden kajoa sitten vain omasta ikkunastani.



Kommentit

Anonyymi sanoi…
Ihanat kuvat en ole koskaan käynyt talvella lapissa. on varmaan 30 v kun kävin Kargasniemellä t gitta
Ihan mielettömiä kuvia! :) Etenkin tuo toinen kuva on järjettömän upea! Ja sininen hetki. Nyt voin kuvitella sen hieman paremmin kuin aiemmin. En ole koskaan ollut Lapissa talvella.
No sitten on jo korkea aika palata Karigasniemelle ja vielä talvisaikaan!
Kiitos kovasti :) Olin tietty aina kuullut puhuttavan sinisestä hetkestä (kiitos Fazer) mutta vasta täällä olen voinut sen oikeasti kokea.
Anonyymi sanoi…
Olis ihana. saan vaan ihaila sinun kuvia
Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.