Karhuja ja susia villissä luonnossa

Nyt on Kuhmo-reissu takana. Palasin kotiin myöhään eilen illalla, mutta kylmät väreet menee vieläkin iholla. Oli niin upea reissu, että en varmaankaan onnistu sitä sanoin kuvailemaan. Mutta yritän kuitenkin.

Lähdettiin siskon kanssa ajamaan kohti Kuhmoa torstai-iltana. Paha ukonilma oli runnonut Suomea tuona päivänä, mutta me ei juuri sadetta nähty... Vain märkiä teitä ja metsiä. Pysähdeltiin matkan varrella, mutta boikotoitiin S-ryhmää eikä menty ABC-asemille. Suuret ABC-kompleksit näyttää kyllä iskeneen polvilleen yhden jos toisenkin pienen, paikallisen huoltoaseman ja pysähdyspaikan...

Radiota väännettiin kovemmalle aina Enrique Iglesiaksen Bailandon, Kasmirin Vadelmaveneen ja Isac Elliottin Baby I:n kohdalla.

Oltiin yötä siskon ystävän luona Riistavedellä Kuopion kupeessa. Siellä meillä oli naapurina kymmenen lammasta, neljä kissaa ja kaksi koiraa.

Aamulla ihanan aamupalan - muun muassa kotitekoisten karjalanpiirakoiden - jälkeen jatkettiin matkaa kohti Nurmesta ja sitä kautta Kuhmoa.

Emme ajaneet Kuhmo cityyn saakka, vaan kurvasimme kohti Kuikan kämppää.




Navigaattori löysi Kuikan kämpän tuosta vain. Tapasimme pohjoisesta matkanneet vanhempamme siellä. Sisko oli varannut meille ja iskälle ryhmäreissun piilokojuun yhdeksi yöksi Articmedialta. Heti paikalle saavuttuamme pääsimme sanomaan käsipäivää itse Lassi Rautiaiselle.

Kuikan kämppä sijaitsee fantastisen kauniin Kuikka-järven rannalla. Kämppä on suuri ja samassa pihassa on muitakin rakennuksia, esimerkiksi rantasauna (alla kuvassa). Meidän kanssamme Kuikalla samaan aikaan oli iso ryhmä norjalaisia valokuvaajia, pari belgialaista ja yksi suomalaispariskunta.

Saavuimme Kuikalle kolmen aikaan perjantaina. Norjalaisia vasta odotettiin, joten meillä oli pari tuntia ylimääräistä aikaa. Käytiin Kuikassa uimassa, siinä oli hyvä laituri ja hiekkauimaranta. Sitten grillailtiin.




Kuuden maissa norjalaisryhmä oli saapunut, kotiutunut ja syönyt päivällistä, joten pääsimme lähtemään. Matka piilokojuille oli noin 15 kilometrin päässä. Ajoimme sinne koko sakki neljän auton letkana. Kojuja on alueella eri paikoissa, ja osa norjalaisista jäikin kesken matkaa kyydistä.

Pitkän hiekkatieajon päätteeksi nousimme autoista ja jatkoimme matkaa kohti omaa kojuamme. Se oli vain muutaman sadan metrin kävely. Saavuimme samalla raja-alueelle ja olimmekin vain parin kilometrin päässä Venäjästä. Tämän takia meidän oli pitänyt toimittaa sotu-tunnuksemme etukäteen, jotta olimme saaneet luvan oleskella raja-alueella. Articmedia tosin hoiti tämän kuvion, siinä ei ollut mitään murehtimista.




Norjalaiset olivat selvästi olleet paikalla ennenkin. Jälleen osa heistä erkani porukasta ja lähti tottuneina kävelemään rajavyöhykettä pitkin metsään. Tiesivät, minne olivat menossa.

Me, suomalaispariskunta, belgialaiset ja loput norjalaiset jatkoimme matkaamme suon reunalle. Siellä oli neljä kojua, joista me yövyimme suurimmassa. Villieläimille tuotu haaska oli noin 100 metrin päässä kojustamme.

Heti paikalle saapuessamme meitä vastassa oli monia korppeja ja merikotka. Kyllä, merikotka, vaikka merta ei ole mailla halmeilla.


Kojumme takaa päin kuvattuna. Kuva on otettu aamulla, joten illalla paikalle saapuessamme aurinko oli selkämme takana.

Kojussa oli paikat kuudelle valokuvaajalle, mutta me olimme siellä kolmistamme. Eteisen toisella puolella oli erillinen kuivakäymälä.

Muut kojut olivat selvästi pienempiä kuin meidän kojumme, joten en tiedä, millainen varustelu niissä oli.

Meillä oli kojun takaseinällä makuupaikat kolmelle ihmiselle. Kojussa oli lämmin, mutta ei tukala. Vasta aamuyön tunteina tuli sen verran viileä, että piti lisätä vaatetta. Hyttysiä ei ollut käytännössä yhtään.




Istuessamme kojussa haaska oli meistä etuoikealla. Siellä oli vain muutama korppi saapuessamme paikalle.

Näkymät olivat upeat: suo aukeni aavana ympärillämme ja metsät nousivat ylvään erämaisina sen reunamilla... Korpit keskustelivat keskenään, merikotka lennähti etäämmäs huomatessaan saapumisemme. Aurinko paistoi takaamme ja sai suon värit hehkumaan herkullisina. Mielettömän kauniit ja komeat, harmaat kelopuut koristivat suota ja tarjosivat täydellisiä istumapaikkoja linnuille.


Oikealla puolellamme oli kaksi kojua ja vasemmalla puolella yksi.

Asetuimme kojuun taloksi. Meillä oli koko yö aikaa: meidät haettaisiin pois aamulla kahdeksalta.

Kojussa oli patjat ja tyynyt, meillä oli itsellämme mukana makuupussit. Lisäksi meillä oli lämmintä vaatetta, eväitä (ei mitään rapisevaa), juotavaa, kiikarit ja tietenkin kameroita ja muistikortteja.

Kojun lattia natisi pienestäkin askeleesta, minkä lisäksi hyyskän ovi narisi... Mutta ei sille voinut mitään. Olimme hiljaa parhaamme mukaan. Kojussa ei tullut puhua normaalilla äänellä, vaan kuiskata tai puhua hyvin matalalla äänellä.

Oltuamme jonkin aikaa kojuissa korpit alkoivat parveilla haaskalla. Ne olivat kai kaikonneet metsään siksi aikaa, kun saavuimme. Nyt ne alkoivat taas luottaa siihen, että esille uskaltaa tulla. Pian niitä oli haaskalla ja sen ympäristössä kymmeniä, ehkä jopa sata.




Korppien lisäksi suolla oli töyhtöhyyppä poikasineen. Poikaset olivat jo ison näköisiä, mutta edelleen emo puolusti niitä korpeilta ääntä pitäen ja ilmahyökkäyksiä tehden. Suolla oli myös paljon variksia ja muutama harakka, sekä kala- ja selkälokkeja.

Merikotkia oli suurimman osan aikaa kaksi, parhaimmillaan kolme. Ne pysyivät hyvin paikallaan metsässä etuvasemmalla kohoavassa korkeassa kelopuussa.




Pitkän aikaa oli hiljaista, vain linnut pitivät ääntä.

Aloimme jo tässä vaiheessa aavistella, että ongelmia tulee kuvaamisen kanssa... Hämärä laskeutui, mutta petoja ei näkynyt. Mutta ei se haitannut paljoa. Olimme tulleet katsomaan villipetoja luonnossa... Niiden näkeminen oli pääjuttu. Luotimme siihen, että eläimiä sentään näkyisi, vaikka kuvaaminen ei onnistuisikaan. Joten odotimme kärsivällisesti ja katselimme hämärän laskeutumista.

Sitten kymmenen jälkeen illalla alkoi tapahtua: isä huomasi vaalean, suuren eläimen liikkuvan metsässä suon reunalla, etuoikealla kojustamme. Se oli susi.

Susi jolkotti pienen suoalueen yli kohti metsää. Pariin otteeseen se pysähtyi katsomaan kohti kojujamme, mutta jatkoi matkaansa rauhallisen näköisenä.




Sain tässä vaiheessa vielä hiukan kuvattua, koska ei ollut aivan liian hämärää. Mukanani oli siis Samsungin pokkari, jossa 21x optinen zoomi... Ei todellakaan mitään ammattilaiskameraa. Rautiaiselta olisi saanut vuokrata ison Nikonin, mutta en halunnut. Tiesin, että ison järkkärin kanssa puljaaminen olisi vienyt keskittymiseni villieläimistä tekniikan räpläämiseen, enkä halunnut sitä. Halusin katsella villipetoja luonnossa.

Olimme varmoja, että susi tulisi haaskalle, koska se näytti jolkottavan haaskaa kohti. Odotimme sen ilmestyvän metsästä haaskalle, mutta se katosi. Hetkeksi tuli hiljaista ja todellinen hämärä laskeutui. Yhtäkkiä kuulimme kovan ääneen, jota itse luulin aluksi ilmahälytykseksi... Mutta se olikin ulvontaa. Susi ulvoi kovaa, jossakin etuvasemmalla meistä, metsässä. Se ulvoi monta pitkää huutoa ja ääni oli todella voimakas. Olimme kaikki aivan monttu auki, kylmät väreet juoksivat pitkin selkää ja katsoimme epäuskoisina toisiamme. Voiko upeampaa olla?

Hetken hiljaisuuden jälkeen sudelle vastattiin. Ääni oli hiljaisempi ja tuli eri suunnasta. Susia oli ainakin kaksi, ehkä useampikin, sillä ulvontaa kuului vielä muutaman kerran uudelleen. Ensimmäinen erä oli kuitenkin ylivoimaisesti kovaäänisin.

Hiljaisuus laskeutui jälleen hetkeksi. Oli niin hämärä, että tiesimme, ettemme saisi enää mitään kunnon kuvaa vähään aikaan.

Yhtäkkiä etuvasemmalta metsästä liikkui suuri, musta hahmo reippain askelin kohti haaskaa. Ei ollut epäilystäkään, mikä se oli. Sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Siinä se nyt oli, Otso, Kontio, Mesikämmen... Niin pyhä eläin muinaisille suomalaisille, että sille on keksitty liuta lempinimiä, koska jumalan nimeä ei turhaan lausuta... Koska jos karhu hoksaisi puhuttavan itsestään, se saapuisi paikalle, ja sitä ei kuitenkaan yleensä toivottu.

Karhu katosi näkyvistä ennen sen saapumista haaskalle ja ihmettelimme, minne se jäi. Hetkeä myöhemmin samasta suunnasta tallusteli toinen, vielä paljon suurempi karhu, yhtä reipasta vauhtia kuin mitä ensimmäinenkin oli tullut. Pian pienempi karhu juoksi takaisin sinne mistä oli tullutkin, iso ilmeisesti hääsi sen pois. Iso karhu tuli haaskalle ja asettui maate haaskan viereen. Se oikaisi takajalkansa suoriksi taakse maaten mahallaan, vedellen lihaa suuhunsa hyvällä halulla. Siinä se nyt oli, pyhä karhu syömässä possua rähmällään maassa. Ihana!

Meillä oli Nikonin ProStaff P511-kiikarit. Katsoimme karhua niillä ja kuva oli todella hyvä varsin hämärässäkin.

Susi palasi karhun makusteltua lihaa rauhassa yksinään hetken aikaa. Karhu nousi seisomaan, siltä ei jäänyt susi huomaamatta. Susi kiersi yksinään karhua ja haaskaa kuin kissa kuumaa puuroa, mutta ei uskaltautunut lähelle.


Pitkällä (todella pitkällä) valotusajalla otettu epätarkka kuva - mutta hei, siinä näkyvät karhu ja susi samassa kuvassa!

Yön pimettyä karhu lähti... Ja toinen tuli, ainakin hetkeksi, ja tämä oli hiukan pienempi. Oli niin pimeää, ettei melkein mitään nähnyt. Minä ja siskoni menimme hetkeksi nukkumaan. Isä jäi valvomaan. Kahden maissa yöllä hän kertoi karhun hyörivän haaskalla... Emme tosin tienneet ollenkaan, oliko se sama karhu kuin aiemmin.

Yön selkä alkoi taittua ja näimme, että valoisuus oli hiljalleen palaamassa. Kuitenkin vasta parin tunnin päästä olisi niin valoisaa, että meidän kalustollamme ja taidoillamme olisi saanut mitään kelpo kuvaa.

Haaskalla pyörinyt karhu liikkui myös suolla, meistä nähtynä haaskan vasemmalla puolella. Se kaivoi suosta esille jonkin suuren jutun, epäilemättä lihaisan luun. Karhu liikuskeli alueella hyvän aikaa, katosi välillä metsään ja ilmestyi jälleen. Sitä oli ihanaa seurata... Suolle oli noussut kaunis sumu ja värimaailma oli satumainen. Siellä se touhusi omiaan, oikea, villi karhu. Oli suuri kunnia saada kastella sitä.


Karhun pylly <3

Sain karhusta kaksi kuvaa. Tunnelma ja värimaailma tallettuivat kuviin, vaikka karhu onkin epäterävä. Käytin pitkiä valotusaikoja, joiden aikana karhu tietenkin liikkui.

Alla oleva kuva on suosikkini, joskin kuvan ihanuus aukeaa varmaankin vain minulle... Karhun siluetti, sivuprofiili näkyy kuvassa erittäin haalealla... Usva heijastuu siitä läpi. Tähän kuvaan tunnelma on tallettunut mielestäni ihanasti, ainakin se kiteyttää minulle kaikki muistot tuosta hetkestä. Hiljainen suo, herkät, kauniit värit, viileä ilma, usva, ja tietenkin karhu, joka liikuskelee suolla... Liikkeessä ollut karhu näkyy kuvassa kuin aaveena, karhun henkenä, joka taas merkitsee minulle valtavasti.




Karhu liikuskeli suolla jonkin aikaa, en tiedä kauanko. Sitten se hävisi metsään ja päivän valjetessa hiljalleen totesimme, että nyt sitä ei varmaankaan enää kuulu mistään. Olimme oikeassa siinä, karhu ei enää ilmestynyt. Susi teki vielä pikaisen vilahduksen haaskan läheisyydessä, mutta ei uskaltautunut haaskalle.

Tässä vaiheessa merikotkatkin lennähtivät esiin. Auringonnousu oli vielä kaukana, mutta selvästi tulossa. Korpitkin olivat hiljentyneet yöksi, vain töyhtöhyyppä kiekui silloin tällöin.


Merikotka ja korppi

Menimme nukkumaan pariksi tunniksi. Muilta kuvaajilta kuulimme jälkeen päin, ettemme olleet menettäneet mitään. Pedot eivät olleet palanneet enää.

Heräsin järkyttävän kirkkaaseen auringonpaisteeseen parin, kolmen tunnin jälkeen. Kotkat, korpit ja muut linnut olivat hereillä, mutta varislinnut eivät parveilleet kuten edellisenä iltana.

Varttia vaille kahdeksan pakkasimme tavaramme ja suuntasimme kojusta ulos. Kävelimme metsän läpi parkkipaikalle, josta meidät kahdeksalta noudettiin. Vaihdoimme parkkipaikalla pari sanaa suomalaisten ja norjalaisten kanssa. Eri alueella olleet norjalaiset olivat nähneet myös ahman! Suurilla putkilla liikkeellä olleet kuvaajat olivat harmissaan siitä, että pedot olivat ilmestyneet niin myöhään hämärässä... Heillä oli selvästi ollut ajatuksena, että eläimet olisivat olleet liikkeellä valoisaan aikaan. En tiedä, kuinka tavallista se noissa olosuhteissa on.

Meidän oma porukkamme oli yöhön todella tyytyväinen, olimme saaneet nähdä eläimet ja tarkkailla niitä rauhassa, vaikka sitten kuvaamisesta ei juuri mitään tullutkaan. Kuvat eivät olleet meille pääasia.

Suomalaismiehen kanssa jutellessani minulle selvisi, että Martinselkosella Kainuussa karhuja on paljon ja ne ovat paljon lähempänä ihmisiä - siis tottuneempia ihmisiin - kuin Kuhmon kojuilla. Erä-Eero Lieksassa taas on kuulemma lyömätön silloin, kun halutaan nähdä ahmoja. Miehen käsityksen mukaan Articmedian kojut Kuhmossa ovat kuitenkin ainoita, joissa on mahdollisuus nähdä myös susia.

Ajoimme kahdeksalta letkana takaisin Kuikalle, poimien norjalaisia kyytiin matkan varrelta. Kuikalla muita odotti aamupala kämpällä, mutta meidän porukalle oli äiti laittanut pöydän koreaksi asuntoautossa. Sää oli kirkas ja aurinkoinen.




Osa meni uimaan, mutta mulla ei riittänyt uskallusta. Tuuli oli sen verran viileä. Aamuteen jälkeen lähdin kulkemaan polkua pitkin kohti niemen kärkeä. Niemi oli täpötäynnä mustikoita, niitä oli sinisenään kaikkialla. Siellä sai olla ihan rauhassa, muilla turisteilla ei näyttänyt olevan mielenkiintoa mustikkamättäitä kohtaan.

Kahvin ja munkkien jälkeen lähdimme siskon kanssa kohti etelää.


Kuikka-järvi

Pysähtelimme usein jaloittelemaan ja haukkaamaan pientä syötävää. Suonenjoella poikkesimme kahvilla siskon ystävän luona. Meille tarjoutui mahdollisuus päästä veneilemään ja jäädä Suonenjoelle yöksi, mutta olimme ajatelleet ajavamme illan aikana kotiin saakka, joten emme malttaneet jäädä. Jälkeenpäin kyllä hiukan harmitti... Sää olisi ollut täydellinen ja olisimme voineet ajaa kotiin tänään sunnuntaina. Mutta se oli myöhäistä sitten, tulimme katumapäälle vähän turhan myöhään.

Kotimatka Suomen halki oli pitkä, mutta ei mitenkään tuskaisa. No Lahden moottoritielle päädyttyämme maisemat muuttuivat tietenkin todella tylsiksi, mutta minkäs sille mahtaa. Sää ainakin oli täydellinen ja seura hyvää.

Pääsin kotiin kymmenen maissa.

Koko reissun kuvat löytyvät täältä.

Ei voi muuta sanoa, kuin että ei taatusti ollut minun viimeinen kertani tuollaisella safarilla. Kiitos siskolle ihanasta joululahjasta <3

Kommentit

Metsä Lintu sanoi…
Ihana reissu! Muistutti niin valtavasti omaani, olin jopa silloin samalla haaskalla kuin sinäkin. :) Kiitos tuosta Erä-Eeron vinkistä, haluaisin kovasti nähdä ahman seuraavaksi.
Oli tosiaan ihana reissu :) Käypä sä testaa se Erä-Eero ja kerro sitten millainen oli! Ahmat ovat ihania... Niin veikeitä! Kunpa ihmiset ymmärtäisivät tämän ja osaisivat ihailla ja arvostaa ahmaa.
Kiitos tästä kertomuksesta ja kuvista! Olen nähnyt monia karhuja Jenkeissä ja Kanadassa, mutta haaveissa olisi nähdä niitä vielä joskus Suomessakin. Suunnitelmissa olisi suunnata tälläiselle karhusafarille ensi kesänä, joten tätä oli ilo lukea!

Me näimme karhuja ja susia samalla haaskalla Yellowstonessa ja luulin, että sellaista tapahtuu vain siellä, mutta näköjään ei tarvitsisi aina lähteä merta edemmäs kalaan :D http://narulelu.blogspot.fi/2013/11/usa-kanada-roadtrip-osa-3-yellowstone_26.html
Eero Kortelainen Erä-Eero sanoi…
Pikkasen selvennän asiaa, kyllähän karhua näkee ja voi kuvata useammassa paikassa mutta tietenkin martinselkonen on karhun suhteen ykkönen, samoin sutta, menneenä kesänä kuvattiin Lieksassakin keväällä Huuhtikuun puolivälistä karhua hyvin myös sutta koko kesän vähän liiankin hyvin häiritsi pikkasen ahman liikkeitä, susi on tietenkin ollut Rautiaisten ykköstuote ja hyvä sellainen mutta samoin ahman jota esiintyy useammalla kuvauspaikalla
mutta tietenkin Lieksassa on menneenä kesänäkin ahma ollut varma metsäkojuissa hipoo sataa prosenttia näkövarmuus lisäksi kettua, kanahaukkaa eli kaikki muut pedot paitsi ilves joka ei päässyt aivan kojulle asti.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Variaattorin hihnan vaihto

Lapin äijän keitto

Haluamisesta