Luolassa. Tai siis matkalla luolaan.

Ystävä innosti minut ja pari muuta kaveria lähtemään luolaretkelle. Salosta löydettiin hiljattain uusi luola, ja ystäväni oli sitä valokuvaamassa toukokuussa.

Merikulmantieltä käännyimme aivan olemattomalle metsätielle, joka oli lähes täysin kasvillisuuden valtaama ja lisäksi jyrkkä ja kivikkoinen. Onneksi oli neliveto alla. Jätimme auton aika nopeasti parkkiin ja jatkoimme matkaa jalan.

Kiipesimme mäen päälle, josta aukenikin upea maisema suuren Salon ylle. Paikalta on kuulemma aikoinaan ammuttu venäläiskoneita.

Vasemmalla näkyvät Märyyn nousevat tuulimyllyt, joista puuttuvat vielä siivet. Oikealla näkyy Halikon vesitorni.

Ihastelimme maisemia mäen päällä hetken aikaa. Sitten olikin laskeuduttava sen rinnettä alas. Rinne oli todella jyrkkä ja pullollaan märkää, metrin mittaista heinää. Kyllä siitä alas selvittiin. Aika vauhdikkaastikin, mutta pääosin hallitusti.

Heinäjyrkänteen jälkeen alkoi metsätaival. Metsä oli ajoittain aika puhdaspohjaista, siis kasveja ei jatkuvasti ollut koko maailman täydeltä. Välillä niitä oli, ja minua alkoi kaduttaa, etten ollut valinnut pitkiä housuja. Loppujen lopuksi nokkonen pääsi minuun käsiksi pahasti kuitenkin vain kerran. Onneksi en ole kovin herkkä nokkoselle. Märät heinät viilentävät yllättävän tehokkaasti nokkosenpolttamia.



Alueella ei oikeastaan mennyt minkään sortin polkua, mutta ystävällä oli luolan sijainti tarkassa muistissa.

Oikealla puolellamme kohosi pystysuora kallio, joka kohosi suurten kuusienkin latvojen yläpuolelle. Niska meinasi taittua, kun yritti nähdä, että kuinka korkealle se oikeasti ylettää. Uhkaavalta se ei tuntunut, vaikka välillä ääneen mietiskelimmekin, että mitä jos seinämästä alkaisi rytistä valtava kivilohkare päällemme.





Hiukan yllättäenkin eläimistöä en juuri pannut merkille. Näin pari sepelkyyhkyä ja käpytikan, mutta kaiken kaikkiaan metsä oli hyvin hiljainen. Kasvit ja kivet pitivät siellä valtaa.

Metsän kasvillisuus oli kaunista, siellä oli monenlaisia kukkia ja kauniita saniaisia ja muita pikku kasveja. Monia niistä en ollut nähnyt koskaan ennen, kuten esimerkiksi tuota alla olevaa.

Pysähtelin ottamaan niistä kuvia, mutta en halunnut jäädä pahasti jälkeen muusta porukasta.




Pian metsäpohja muuttui louhikoksi ja yhtäkkiä kiipesimmekin autojen kokoisten kivilohkareiden joukossa.

Kivet olivat sammaloituneet ja siellä täällä oli lahoja puunrunkoja. Oli oltava tarkkana mihin painonsa laski, ettei pohja yhtäkkiä pettäisi jalan alta. Siellä sai kyllä ihan huolella ponnistella jalkojen ja käsien lihaksia, että pääsi hankalimmistakin paikoista eteenpäin. Seuraa johtajaa -tyylillä matka eteni aika hyvin, onneksi meillä oli hyvä johtaja.


Eteenpäin, mars!

Tuo oli kyllä juuri sellaista liikuntaa, josta minä pidän. Märät kasvit ja viileät kivet pitivät huolen siitä, että tuskainen kuumuus ei päässyt matkalla yllättämään. Aivan karsea hiki tosin tuli (sen huomasi vasta pysähtyessä) mutta itse matkanteko luolalle oli ollut niin kiinnostavaa ja hauskaa, ettei sitä osannut sillä hetkellä edes mieltää liikunnaksi.

Lohkaremaailman ylitettyämme ilman, että kukaan oli pudonnut tai murtanut luita, tulimme luolalle. Ihan ensimmäiseksi päätimme syödä eväät. Alla olevassa kuvassa näkyy, millainen terassi suoraan piknik-paikkamme yläpuolella törötti.


Tuossa oikealla näkyvän katajan takana kiviseinän edessä söimme eväitä.

Eväitähän meillä oli vaikka millä mitalla. Kahvia, maitoa ja suklaata, mansikoita, sipsejä, suolapähkinöitä, Trippejä, valkohomejuustoa... Söimme hyvällä halulla istuskellen vasten kallionseinämää. Maisemat eivät kantaneet kovin kauas, koska edessä oli ensin kataja ja sitten kivilohkareita ja metsää. Mutta tunnelma oli jylhä yhtä kaikki.

Puistopiknik, jossa syödään epämukavasti nurmikolla ilman mitään järkevää syytä, kun paljon mukavampaa olisi syödä pöydän ääressä, kun se pöytä nyt yleensä kuitenkin on ihan vieressä, on minun silmissäni maailman typerimpiä keksintöjä.

Tällaisessa retkeilypiknikissä on sentään itua ja intoa vaikka millä mitalla. Kivilohkaremaailmassa on helppo löytää hyviä istumapaikkoja, ja rankan kiipeilyähellyksen jälkeen ruoka maistuukin jo joltain.


Löytyikö luolasta satumaisesti sädehtivä jalokivi? :D

Meistä neljästä loppujen lopuksi vain yksi uskaltautui luolaan. Minä olisin kuollut kauhusta, jos minun olisi sinne pitänyt mennä. Luolan suuaukko on pieni ja luola on ahdas, pitkä ja kapea. Parasta olisi kai ollut mennä sinne pää edellä.

Alla olevassa kuvassa kypärä vain näkyy, kun luolasta ollaan jo tulossa ulos. Voin kertoa, että touhu sekä näytti että kuulosti äärimmäisen hankalalta. Ja sitä se kuulemma myös oli. Kukaan muu meistä ei uskaltautunut edes yrittämään. Eikä kaduta kyllä yhtään. Vaikka ilmeisesti luolassa on sisällä ihan tilavaa, vain sen suuaukko on ahdas.




Luolaähellyksen jälkeen istuttiin vielä toisille kahveille. Sanomattakin on selvää, mutta sanon kuitenkin, että vain mansikoiden kannat jätimme metsään - kaikki muut roskat korjasimme tarkasti talteen ja kuljetimme kotiroskikseen.

Sitten alkoikin paluumatka ja voin kertoa, että sen jyrkän rinteen, jonka tullessa liu'uimme alas, sai menomatkalla kontata ylös. Ihmeen vähän tuntuu reisissä ja pohkeissa mitään, vaikka illalla luulin, ettei aamulla pääse varmaan edes sängystä ylös.

Sovimme, että seuraava retkikohde on Teerisaari Teijon retkeilyalueella. Sinnekin saa mukavasti tehtyä kivan reissun tällä lailla arki-iltana.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Variaattorin hihnan vaihto

Lapin äijän keitto

Haluamisesta