Korpinsulkia metsässä

Viime päivinä olen ollut paljon yksin. 

Talo on ollut hämärä ja ulkona kylmää, lenkit olen kulkenut yksin, välillä sateessa, välillä tuulessa, joskus auringossa.

Minulle ei tee koskaan hyvää se, että on liikaa aikaa ajatella. Ja kun yksin ollessani alan heti ajatella liikaa. Ellen sitten katso televisiota. 

Liikaa ajatellessani alan aina pelätä asioita, jotka ehkä saattavat tapahtua joskus, kenties vuosien päästä tai myöhemmin. Todennäköisesti ne eivät tapahdu koskaan. Pelkään ja murehdin niitä turhaan ja se taas saa minut väsyneeksi. Puhuminen auttaisi, mutta ajatukset ovat niin sekaisia ja rönsyileviä, ettei niitä saisi järkevästi edes puheeksi.


Metsästä löytyi sieltä täältä suuria korpin sulkia.
Missään ei ollut untuvia tai kuollutta lintua.
Asettelin sulat, niitä oli 11, sammaleiselle kivelle, jossa kasvaa ihania vanamoita.

Sellainen turha pelkääminenhän on ihan hullun hommaa.

Niinpä televisio on viime päivinä ollut paras kaverini. Olen katsonut illat pitkät vhs-kaseteilta Muumeja. Voi että, kuinka ihania ne ovat! Muumimamma on kyllä ihan kamalan aliarvostettu idoli. Sillä on elämänasenne niin kohdillaan joka tilanteessa, että oikein kateeksi käy. Muutama Muumi-vhs lähtee mukaani Norjaan, jotta saan sielläkin nauttia Muumimamman ja muiden hahmojen kuolemattomista sutkautuksista. Suosikkijaksojani ovat muun muassa kultakala, satumainen smaragdi, Krillen kartano ja tietenkin majakka-jaksot.

Niiskua en kyllä voi sietää eikä Muumipeikkokaan ihan suosikkini ole.

Eilen työkeikka vei minut ja parhaan ystäväni Pappilanniemeen (alla). Äiti on kuulemma ollut siellä leireillä pienenä. Kaulushaikara tuuttasi kaislikossa, en tiedä oliko se lähellä vai kaukana. Ääni kantoi hyvin jopa todella kovan tuulen yli, tuntui aivan kuin lintu olisi puhaltanut suoraan korvaan.


Pappilanniemi, Kisko, Salo.

Juhannus on tuloillaan. Kävin kaupassa jo eilen, jotta ei vain tarvitsisi ruuhka-aikana mennä. Inhoan olla kaupassa, jossa on paljon ihmisiä. Ei minua se jonottaminen häiritse, onhan minulla aikaa. Suurin, tiiviisiin parviin pakkautuneet ihmiset vain ylipäänsä saavat minut hermostuneeksi ja haluan vain äkkiä pois, jonnekin olemaan rauhassa.

Universumin ja elämästä toiseen siirtymisen ajattelu saa minut yhtä aikaa onnelliseksi ja haikeaksi. Tavallaan on lohdullista tietää, että tämä on vain yksi elämä, eikä henkeni katoa, vaikka se tästä ruumiista jonain päivänä lähteekin. Minulla ei siis ole hätää.

Suuri haikeus tulee, kun katson ihmisiä ympärilläni. He ovat kanssani vain tässä elämässä, ainakin niin että tietäisin.

Missä Henninkin henki mahtaa parhaillaan mennä, vai lepäileeköhän se vielä?

Juuri tällaista pohdintaa se sitten teettää, kun paljon on yksin.


Metsässä on aina hyvä olla. Se on yksi elämän suurista totuuksista.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Variaattorin hihnan vaihto

Lapin äijän keitto

Haluamisesta